MATKAKERTOMUS KIVENNAVAN MATKASTA

(Karjala-lehti 7-04)

• Karjala takaisin -vaikka ruusu kerrallaan

Mikkolan linja-auton takapenkin valtaus tapahtui 4.kesäkuuta viiden maissa Iso-Äiniöllä meidän rynniessä autoon. Meitä tervehti ilosesti ja ajankohtaan nähden pirteästi bussilastillinen innokkaita matkaajia, mukana oli viisi nuortakin. Lisää reissumiehiä ja –naisia liittyi mukaamme vielä Vääksystä, Paimelasta ja Lahdesta.

Matkattuani kolmisen tuntia unen ja valvetilan rajamailla pysähdyimme tankkaamaan itseämme. Päästyämme tarkasta tullista läpi lopulta Venäjän puolelle, ajattelin, että passit voisi nyt tunkea kassin pohjalle. Mutta luulot osittautuivat vääriksi, sillä useamman kuin kaksi kertaa jouduimme pysähtymään ja viherpukuinen mies tuli tarkastamaan milloin oikeaa matkalaisten lukumäärää, passeja ja milloin leimoja.

• Kivennapa täältä tullaan

                                                                                   
Matka pitkin Venäjän muhkuraisia teitä taittui rattoisasti kuunnellessa entisten kivennapalaisten värikkäitä kertomuksia lapsuuden muistoistaan, kotikonnuistaan ja evakkomatkoistaan.

Ensimmäinen varsinainen matkakohteemme oli Muolaan konekivääribunkkerilla, jossa suuresta bunkkerista oli paljon ihmeteltävää.

Pysähdyimme myös käymään Kirkonmäen sankarihaudalla, jonne veimme kukkia ja lauloimme Suvivirren. Mäellä oli ennen ollut hautausmaa mutta venäläiset olivat rakennustarpeisiinsa ottaneet hautakivet – yhtä lukuun ottamatta. Jäljelle jäänyt oli Katri Paavolaisen kosketta hautakivi, johon oli kaiverrettu äiti ja itkevä lapsi.

• Ruusu mukaan reissusta

Bussi pysähtyi seuraavaksi Tirttulaan, pappani kotikylään. Kävimme ”kahvilla” hyvin ilmastoidussa Puhalaisen talossa. Toisin sanoen pappani kertoi meille,  missä talo oli sijainnut, sillä jäljellä oli enää muutama kiven järkäle kellarista. Itse kahvit joimme bussin varjossa. Isäni otti kotiin istutettavaksi jo papan lapsuudessa asti kasvaneesta ruususesta varren.

Me Puhalaisen suvun edustajat jäimme vielä tutkailemaan papalle tuttuja maisemia muiden jatkaessa  Polviselälle. Heinä- ja kasvipöheikköjen joukosta pappa tunnisti alakoulun rauniot ja tien, mitä pitkin hän opinahjoonsa kulki. Kipusimme Linnamäelle, jossa oli ennen sijainnut Pajarin kirkko.  Nyt jäljellä oli enää portti, jonka taakse oli rakennettu kellari. Kauniit maisemat, lähes asumaton seutu ja kuumana porottava aurinko sai ajan kulumaan nopeasti. Niinkuin joku sanoikin, Tirttula tuntui kodilta.

• Kotimatka alkaa

Kesäkuun viidennen valjettu, syötyämme maittavan aamupalan, sanoimme hyvästit hotellillemme, hyppäsimme linja-autoon ja jatkoimme matkaamme. Kävimme kurkistamassa Terijoen ortodoksista kirkkoa, jossa oli parhaillaan jumalanpalvelus meneillään.

Matkasimme seuraavaksi Siiranmäkeen, kuuluisaan taistelupaikkaan, jonne oli pystytetty, vielä hiukan keskeneräinen muistomerkki. Seuraava etappimme oli Raivolanlehtikuusimetsä, joka todellakin oli näkemisen arvoinen. 1700-luvulla Pietari Suuren alun perin 1,5 hehtaarin suuruinen laivojen rakentamista varten istutettu metsä oli kasvanut moninkertaiseksi. Sen puut olivat parhaimmillaan 51 metrin korkuisia ja paksuja kuin mitkä. Huikaisevan kaunista luonnonpuistoa koristi puiden raosta pilkistävä auringonvalo ja kahvitauon sekä yhteiskuvan jälkeen oli kurja lähteä pois luontoäidin taideteoksesta.

Viimeinen pysähdys Venäjän puolella oli Viipurissa, jossa kukin lähti omille teilleen. Osa torille, osa katselemaan lapsuuden -muuttuneita- maisemia.

Loppumatka sujui Karjalan upeita maisemia ja Kivennapaa muistellen sekä melkein kuopuksen Mirkon hauskoille väläytyksille nauraen. Erityinen kiitos pitää siis energiselle serkkupojalle antaa, joka hieroi ”viinamyyjän” kanssa kauppoja milloin mistäkin. Suuri kiitos kuitenkin Taivaan Isille, jonka ansiosta koko reissu onnistui ja säät olivat oikein suotuisat.

Eveliina Pietinen

3/4 geeneiltään, 4/4 sielultaan karjalainen