Minna Kukkonen

Matka luovutettuun Karjalaan / Tattiportille 16-18.5.2008

”Lähet sie Kivennaval issäis kans?” kysyttiin syntymäpäiväkortissani keväällä 2008. Olin itse ohimennen ehdottanut matkaa Karjalaan muutamaa kuukautta aiemmin saatuani lahjaksi ”Tattiportilla tavataan”-nimisen kirjan ja olin todella ilahtunut lahjastani. Tattiportille mentäisiin, Sopolanmäen Koivulan tilalle, isäni lapsuudenmaisemiin.

Mielikuvani Karjalasta ei ennen matkaa ollut kovin selkeä. Muistan isäni maininneen 10-vuotissyntymäpäivilläni olleensa ikäiseni lähtiessään Kannakselta, Polviselän kylästä marraskuussa 1939 ensimmäisten laukausten sinkoillessa pään yläpuolella. Siitä alkoi hänen perheensä pitkä evakkomatka, jonka aikana isäni täytti 10 vuotta.

Muistan itse tuon ikäisenä pohtineeni miltä se olisi voinut tuntua, sota ja kodin jättäminen kauas taakse, tietäen tuntemattoman vihollisen valtaavan oman kodin ja kylän. Mutta ehkäpä silloin sota tuntui väliaikaiselta, olihan Karjalan kannas aina ollut idän ja lännen pelikenttää. Moni varmasti ajatteli palaavansa vielä takaisin, vaikka useat kodit olikin lähtiessä sytytetty tuleen ja karja ammuttu navettaan. Osan kohdalla paluusta tulikin väliaikaista todellisuutta, näin ei kuitenkaan ollut isäni perheen laita.

Matkalle lähtö

Ensimmäinen matkani Kivennavan Polviselälle alkoi hotelli Leikarista aikaisin aamulla 16.5.2008. Isäni oli jo järjestyksen miehenä ajoissa valmiina kun minä vielä pakkailin laukkujani ja tuskailin tavaran määrän kanssa. Bussi saapui hotellin pihaan astuimme kyytiin. Tuntui hauskalta isäni esitellessä itsensä ja minut Arvo ja Minna Kukkoseksi Polviselän kylästä. Enhän ollut aikaisemmin koko paikassa käynytkään!

Kanssamatkustajat tiedustelivat heti mistä Kukkosista nyt olikaan kyse –Polviselän kylässä oli heitä ollut ruuhkaksi asti. Leikarin pysäkki oli viimeinen tattiporttilaisten matkalleottopaikka. Tämän jälkeen lähdettiin suoraan kohti Rajahovia. Bussimme kuljettaja osoittautui asiantuntevaksi oppaaksi ja hyväksi kuljettajaksi, jonka ajotaidoista ja kokemuksesta oli todella hyötyä Kannaksen kuoppaisilla teillä. Matkan aikana saivat  hänen tarinoissaan niin ”veli venäläinen” kuin ”laukkuryssäkin” kyytiä.

Rajahovissa vaihdettiin rahaa, juotiin kahvit ja ostettiin vettä. Päätin olla luottamatta venäläiseen vesijohtoveteen, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi myöhemmin samana päivänä. Tutustuimme myös hieman muihin kanssamatkustaviin Tattiportin ystäviin ja heidän mukaansa houkuttelemiin sukulaisiin.

Rajaselvityksiä

Rajamuodollisuudet sujuivat verrattain nopeasti, ruuhkaa ei ollut vielä ehtinyt kertyä Suomen puolelle rajaa. Rekkojakin oli vain nimeksi, mikä on ilmeisesti perin harvinaista. Suomen puolella maasta poistuminen sujuikin sutjakkaasti, venäläinen sen sijaan halusi useampaankin otteeseen tutkailla asiakirjojamme. Mietin, että katsovatkohan he oikeastaan ollenkaan papereitamme, sillä tylsempää lukemista tuskin voi olla kuin vieraskieliset passit, päivästä ja bussilastista toiseen.

Tylsistyneiltä virkailijat kyllä kieltämättä näyttyivätkin. Turkoosinvihreässä hallissa muodostimme sukunimiemme ja kyrillisten aakkosten mukaan jonoja, mikä oli oikeastaan aika huvittava harjoitus. Huvitus taisi olla kuitenkin yksipuolista, sillä byrokratia näytti edelleen pitävän venäläisvirkamiesten naaman peruslukemilla. Niin sanotut suurvallat näyttävät suhtautuvan asianmukaisella vakavuudella maahantuloetiketteihinsä.

Pääsimme lopulta kaikki turvallisesti rajan yli ja kuuntelin mielenkiinnolla keskustelua, jossa mainittiin presidentti Paasikiven sodan aikana ilmaisseen, että karjalaisväestö tulisi jättää rajan toiselle puolelle. Mielestäni tämä oli hyvin erikoista ajatellen jo pelkästään sitä yksittäistä seikkaa, että rajan taakse olisi jäänyt noin viidennes koko Suomen tuonaikaisesta väestöstä. Ja millainen viidennes!

Linnakkeilla kaupankäyntiä

Venäjän puolella kuljettajamme navigoi pitkin kapeita kyläkatuja. Näimme jännittävän puisen, luhistumaisillaan olevan rivitalonpätkän sekä pitsinomaisia puusomisteita taloihin tehtailevan rouvan aikaansaannoksia. Jälkimmäiset olivat todella hienoja. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana Venäjän puolella oli Ilves- niminen paikka, jossa oli vielä tallella suomalaisten talvisodassa tien molemmille puolille pystyttämät betonibunkkerit. Ne olivat hajonneet keskeltä, varmaankin sodan keskitysten paineesta.

Nykyaikaisempaa hävitystä edustivat mahtavat roskaläjät niiden reunalla. Tulimme huomaamaan, että tällainen sotku näytti valitettavasti olevan osa laajempaakin paikallista kulttuuria. Roskaröykkiöt jatkuvat silmänkantamattomiin. En muista koskaan nähneeni vastaavaa. Surullista huomata, että itänaapurin edistys näissä asioissa näyttää päättyvän Pietarin ja Terijoen turistialueiden reunoille.

Ilveksessä venäläistä edistystä positiivisessa mielessä puolestaan edusti heti bussimme moottorin sammuttua paikalle kaahannut venäläismies, jonka auton takaluukku muuttui kädenkäänteessä alkoholiliikkeeksi. Sujuvasti suomea puhuvalta mieheltä ostimme hienon kartan Kannaksen alueesta. Siitä oli erinomaista seurata matkan etenemistä. Ostimme myös konjakkia mahdollisiin vatsavaivoihin. Myös tämä oli hyvä päätös.

Kirkonmäki

Seuraavana rastina matkaohjelmassa oli Kivennavan kirkonkylä. Olin kuvitellut sen mielessäni aivan erilaiseksi. Rajan ylitettyämme minusta tuntui, että olimme siirtyneet ajassa taaksepäin. Niin myös Kivennavalla. Bussi pysähtyi vanhan kirkonmäen juureen, josta kiipesimme mäen harjalle. Suomalaisten kiveen hakkaamasta vanhan kirkon alueen kartasta luin, että suomalaisten sankarihaudat ovat juuri tien vieressä ja sen alla. Itse kirkonmäkeä koristi vähemmän viehättävä sovjet-tyylinen vesitorni, mutta muuten mäki oli säilynyt vehreänä ja rakentamattomana. Siellä kasvoivat kauniit vaahterat, vaikka itse vaahterakuja olikin hävinnyt.

Entisen kirkon kulmiin pystytetyistä kivistä saattoi hahmottaa kirkon koon ja muodon ja ympärillä sijainneesta hautausmaasta oli kuin olikin jäljellä muutamia hautakiviä, ilmeisesti vain yksi enää omalla vanhalla paikallaan. Paikoittain oli vielä nähtävissä vanhan kirkon kivijalkaa. Näillä kohdin näytti myös sijaitsevan paikallisen mopedeilla pörräävän nuorison suosimat nuotiopaikat. Kirkonmäeltä oli hyvin kaunis näköala pitkälle ympäristöön.

Tulin ajatelleeksi, että täällä minäkin olisin voinut pyöriä kirkonmenoissa, jos sodan ja rauhan suhdanteet olisivat sattuneet osumaan toisin. Paikallisen kulttuurikeskuksen vieressä joimme kahvit ja esittelimme itsemme toisillemme. Erityisesti mieltäni lämmitti, että matkalla mukana oli eräs polviselkäläinen rouva joka muisti isäni vanhemmat ja sisarukset.

Kotikylä Polviselällä

Matka jatkui kohti Polviselän kylää. Kuljettajamme pysäytteli bussia tuon tuosta jotta kaikki matkalaiset pääsisivät tutustumaan haluamaansa alueeseen. Sahasimme isäni kanssa tietä kerran edestakasin, koska tajusimme tulleemme liian pitkälle etelään. Niin oli Sopolanmäki vanhasta muuttunut ja loiventunt, ettei vanhan kodin paikantaminen enää ollut helppoa isällenikään. Kävelimme kylän läpi johtavaa tietä hiekan pöllytessä venäläisten rekkojen ajaessa edestakaisin. Niillä oli kuormassaan mahtavia määriä Kannaksen hienoa hiekkaa.

Mietin mistä se kaikki oli lähtöisin. Käännyimme päätieltä vasemmalle johtavalle tielle, jonne rekat jatkoivat hurjaa ralliaan. Olimme kävelleet alle viisisataa metriä, kun sain vastauksen pohdintoihini. Edessämme aukesi valtava monttu. Sen pohjalla rekka-autot jonottivat kärsivällisesti kaivinkoneen täyttäessä lastin ja aloittivat sitten vaarallisen näköisen matkansa kuopan pohjasta huteraa tietä ylöspäin.

Tällä kohtaa oli joskus sijainnut Ahtiaisenmäki. Kaukana kuopan toisella reunalla näkyi talo ja peltoja. Muistan miettineeni että kenenköhän pellot ja tontit tässä on laitettu sileäksi. Kuulin myöhemmin että Pietariin rakennetaan patoja sitä vauhtia, että merestä imuroitu halpa hiekka ei enää millään riitä. Isäni tuumasi kuoppaa katsoessaan, että juuri näillä kohdin hänen vanha kotitalonsa oli varmaankin joskus sijainnut.

Lähdimme kävelemään kuopan pohjoisreunaa joka rajoittui havumetsikköön. Isäni pani merkille, että maasto nousee edelleen ja sanoi heidän talonsa sijainneen Polviselän harjun korkeimmalla kohdalla. Jatkoimme matkaa metsikön läpi kunnes tulimme laajalle peltoaukealle. Pellon toisessa päässä näkyi vanha, jo hieman kuivunut suuri puu. Oliko se tammi? Kyllä vain. Olimme löytäneet isäni ja hänen setänsä Antin pihapiirin. Aluetta oli käytetty kolhoosin peltona, joten sen niittämisestä ei ollut kauaa.

Kävelimme vanhan tammen luo ja ihailimme näköalaa. Isän perheen ”alapeltojen” jälkeen maa laski edelleen ja näköala Kivennavan keskustaan asti oli edelleen esteetön. Kirkontornin sijaan erottui tosin tuo hurja vesitorni, mutta näköala oli kokonaisuudessaan hyvin kaunis. Linnanmäki kohosi selvästi vähän matkan päässä oikealla. Isäni tunnisti suunnilleen vanhan kaivonsa paikan sekä hyppyrimäkensä kohdan pihapiiristä. Rakennuksia tai kivijalkoja ei ollut enää jäljellä.

Mietimme isäni kanssa jälkeenpäin yhden matkatoverin ideaa sijoittaa vanhan talon paikka GPS-laitteiden avulla maastoon vanhojen karttojen perusteella. Mielestäni tämä voisi olla hyvinkin toteuttamiskelpoinen idea. Pellolla seisoessamme huomasimme, että Kivennavan kirkonkylään johtava tie oli aivan vanhan tilan vieressä. Emme vain olleet sitä nähneet tieltä käsin. Ikäväkseni jouduimme taas todistamaan iänikuisia roskavuoria. Nostin Sopolanmäen metsiköstä pienen vaahterantaimen kotipihalle Suomeen istutettavaksi. Venäläismiliisi tarkasteli harjoitusta ohi ajaessaan. Taisin olla niin oudoissa puuhissa, että hän pysäytti autonsa ja parkkeerasi turvallisen välimatkan päähän seuraamaan touhujani.

Kävellessämme tietä takaisin Polviselän keskustaa kohti, tapasimme ryhmämme muita jäseniä jotka esittelivät meille vanhan Tattiportin sijainnin. Eipä olisi uskonut että tuolla kohden oli ennen ollut kohtaamispaikka ja pääväylä koululle, niin umpeen kasvanutta oli maasto. Lähdimme kävelemään isän entiselle koululle johtavaa polkua. Polun molemmilla puolilla näkyi vanhoja kivijalkoja, joista pystyi päättelemään tien kerran olleen isompikin väylä. Siellä täällä erottui villiintyineitä pensaita, jotka todistivat vanhojen pihapiirien sijainneen lähistöllä.

Pohdin sitä, miten kerran niin vilkas ja monille rakas kotikylä oli nyt todella hiljainen ja vain muisto entisestä. Taloja oli harvakseltaan, suomalaisten jälkeen niitä ei ollut ilmeisesti juurikaan rakennettu. Mielestäni tämä oli suuri onni, näin luonnonkaunis paikka ei modernien datsojen koristeita tarvitsisikaan.

Kun osaa matkalaisista Tirttulaan vienyt bussi oli noukkinut meidät Tattiportilta, lähdimme ajamaan Polviselän keskustaa kohti, jossa loput matkakumppaneistamme odottivat bussin saapumista. Tien noustessa jälleen ylöspäin avautuivat oikealla laakeat maisemat ympäröiville niityille. Rehevä luonto ja upeat maisemat tekivät todellisen vaikutuksen.

Terijoki

Matkamme jatkui Terijoelle, jossa oli määrä yöpyä. Terijoella näkyi mielestäni vielä selvästi suomalaisten kädenjälki osassa vanhoja kivirakennuksia. Terijoki oli siivottu ja sen puistot hoidettuja. Ajaessamme hotelliin saimme ihailla Itämeren kaunista rantaviivaa. Mäntyjen reunustamaa hiekkarantaa jatkui silmänkantamatomiin. Ymmärsin, miksi Terijoki oli ollut suomalaistenkin suuressa suosiossa ja sama perinne näytti jatkuvan edelleen venäläistenkin keskuudessa.

Rikkaat pietarilaiset olivat rakentaneet valtavia uusia datsoja tien molemmille puolille. Joidenkin arkkitehtuurissa oli todella vain mielikuvitus rajana. Kuljettajamme tiesi kertoa, että rantaviivan läheisyyteen rakentaminen oli paikallisten sääntöjen mukaan kiellettyä, joten suurin osa rantaa oli kaikkien virkistyskäytössä.

Hotelli ja ruokailu

Etsimme tovin hotelliamme ja löytyihän se lopulta. Kun menimme sisälle tähän betoniseen, parhaimmat päivänsä nähneeseen rakennukseen, tuntui kun olisi ollut mukana vanhassa filmissä. Talo oli suuri ja saman näköiset käytävät jatkuivat eri suuntiin. Eksyimme tiheään tahtiin. Käytävillä liikkui jumppaavan näköistä venäläistä nuorisoa. Kun löysimme huoneemme, oli suomalaiseen hotellityyliin tottuneella nikoteltavaa. Eksoottista, totesimme.

Huoneemme ikkunasta roikkuivat tiheät pitsiverhot, lattia oli tummalla kokolattiamatolla päällystetty ja lakanoissa jännittävä kuvio keskellä jonka kautta paksu villainen peitto pujotettiin sisälle. Kylpyhuoneen ovessa oleva lommo oli päällystetty ilmastointiteipillä ja vettä tippuva kuivauspatteri oli myös saanut teippipäällysteen. Naapurihuone ei oikeastaan ollutkaan naapurissa, vaan huoneiden väliin oli vain sijoitettu tuju vaatekaappi. ”Teknik, sanoi venäläinen kun saranan näki”, totesi isäni.

Ruokailu hotellissa oli jännittävä tapahtuma. Istuimme meille varatuille paikoillemme ja kohta jo saapui arvokkaan näköinen rouva paikalle vaunun kanssa. Vaunuun oli pinottu lautasia toistensa päälle ja lautasilla oli hyvässä järjestyksessä jokaisen oma annos. Emme aina ihan tienneet mitä ruokalista piti sisällään, mutta mielestäni kaikki tarjottu oli pääasiassa oikein hyvää. Tosin kun  aamiaisella kello kahdeksan tarjoiltiin iso nakki perunamuusilla ja ketsupilla höystettynä oli minulla kyllä vitsit vähissä. Tee oli ruokajuomana joka aterialla.

Raivolan lehtikuusimetsä

Lauantaiaamupäivä oli varattu kiertokäynnille Pietarissa. Matkalla ihailimme lehtikuusimetsää ja metsän lomasta pilkottavia vanhoja puisia datsoja. Harmi kyllä monet niistä olivat huonossa kunnossa. Ylitimme vanhan rajan ja ajattelin mielessäni miten harmillista oli että Suomi menetti sodassa näin luonnonkauniin alueen. Samalla tunsin kuitenkin syvää kiitollisuutta edellisille sukupolville siitä, että saan itse asua rajan toisella puolella.
Pietarin kierros

Pietarin suurkaupunkialue on levinnyt leviämistään ja ensimmäiset kolossaaliset kerrostalot ilmestyvät maisemaan heti vanhan rajan ylittämisen jälkeen. Ne jatkuivat silmänkantamattomiin ja olivat kaikki täysin toistensa näköisiä. Kotiin löytäminen ei taida olla ihan yksinkertaista. Moderni arkkitehtuuri tai rakennustekniikka harvoin vetää vertoja vanhemmalle ainakaan kauneudessa, näin myös Pietarissa. Kaupungin vanha keskusta on erittäin kaunis koristeellisine kivitaloineen ja Nevan yli kaartuvine siltoineen. Tämän kaupungin rakentamiseen on aikoinaan panostettu tosissaan.

Kuvitella että Pietari on aikoinaan rakennettu soisen maan päälle! Uskallan sanoa, että viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut huomattavaa parannusta tämän näyteikkunan kunnostamisessa. Pietarin keskusta on todella siisti ja sen puistot ovat hienosti hoidettu. Yhä useampi vanha talo on kauniisti restauroitu ja trendikkäitä kahviloita nousee joka kulmaan.
Kiertoajelun ja maatuskoiden ostamisen jälkeen oli aika palata takaisin vanhan Suomen puolelle. Vuorossa olivat Raivolan ja Tammiselän kylät. Raivola oli edelleen suurehko paikka, ja värikkäiden puutalojen sekamelskaa oli mielenkiintoista seurata.

Kävimme myös erikoisessa Lenin-museossa joka koostui kahdesta rakennuksesta. Toista, pientä pirttiä jossa Lenin oli aikoinaan piileskellyt suomalaisen perheen turvissa, sai tarkastella vain ulkoa päin. Sen yläpuolelle oli pystytetty valtava betonilevy suojaamaan sateelta ja tuulelta. Jänittävä ratkaisu. Itse museo koostui yhdestä huoneesta, jossa esiteltiin sodanaikaisia esineitä ja valokuvia lähialueesta. Tämä oli todella mielenkiintoista. Ikävä kyllä suurin osa materiaalista oli venäjänkielistä. Tai tarkemmin sanottuna: ikävä kyllä venäjänkielentaitoni rajoittuvat toistaiseksi kolmeen sanaan. Olisimme kovin mielellämme ymmärtäneet paikallisen oppaan innokasta selostusta talvi- ja jatkosodan tapahtumista.

Raivola ja Tammiselkä

Bussimatka jatkui Tammiselän kylään. Tämä sijaitsi lakealla mäellä, josta oli avoin näköala vanhan rajajoen toiselle puolelle. Tammiselkä oli erittäin kaunis paikka jossa vanhat tammet edelleen kohosivat suurina antaen aavistuksen entisaikojen kylän tunnelmasta. Suomalaisen koulun portaat ja kellari löytyivät asiantuntevien suomalaisrouvien avustuksella. Oli kiinnostavaa, että tässäkin rajakylässä suomalaisuus oli ennen sotia säilynyt vahvana, vaikka alueella harrastettiinkin tiivistä maiden välistä kauppaa. Sain myös kuulla mielenkiintoisia tarinoita paikalla asuneiden suomalaisten  maanviljelijöiden elämäntavoista ja olin hyvin iloinen siitä, että matkallamme oli mukana niin asiantuntevaa ja alueeseen perehtynyttä väkeä.

Takaisin hotelliin

Matkalla takaisin hotelliimme ohitimme Mainilan, josta talvisodan ensimmäiset laukaukset oli ammuttu. Paikka, josta olin lukenut historiankirjoista muuttui todellisuudeksi. Voisi oikeastaan sanoa, että tämä kuvasi minulle henkilökohtaisesti matkaa laajemminkin. Paikat, joista olin vain lukenut tai kuullut puhuttavan, muuttuivat todellisiksi teiksi, kyliksi ja metsiksi. Lyhyt vierailuni sai minut ymmärtämään paremmin sitä kaipuuta jota karjalaiset tuntevat omaa, kaunista kotiseutuaan kohtaan. Täältä ei ole ollut helppo lähteä, mutta palaaminen on onneksi mahdollista. Vaikka vain aurinkoiseksi toukokuun viikonlopuksi.